MuutosKlinikassa paneudumme aina yhteen kysymykseen tai aiheeseen pari kertaa viikossa julkaistujen jaksojen myötä.
Haluaisitko oman kysymyksesi käsiteltäväksi? Lähetä ehdotuksesi täältä.
- Liikunta on mielelleni iso haaste - jopa niin iso, että joskus olen kävelylenkillä itkenyt. Aloittaminen sekä ylipäätään että jokaisella kerralla erikseen on todella vaikeaa. etten vielä koskaan ole kokenut liikunnan tuovan euforista tunnetta, josta monet puhuvat - toki tyytyväisyyttä, kun olen saanut liikutuksi. (Jossain elämänvaiheessa liikunta kuului rutiineihini.) Mitään suurta fyysistä estettä ei nyt ole, paitsi nykyinen "rapakunto". Miten ihmeessä saan "peikon" pienemmäksi?
- Kuten mainitsitkin, syitä voi olla useita mitkä vaikuttavat tilanteeseen. Evoluution näkökulmasta kehomme ei ole kehittynyt toimimaan optimaalisesti ilman elinikäistä fyysistä aktiivisuutta, mutta mielemme ei ole kehittynyt saamaan meitä liikkeelle, ellei se ole välttämätöntä, nautinnollista tai muuten palkitsevaa.
- Yleensä parasta, jos aloittaa itselle mieleisimmästä lajista / tavasta. Aloittaa kevyesti ja ensin rakentaa rutiinia, vasta sen jälkeen nostaa intensiivisyyttä.
- On tärkeä löytää itselle mieleistä tekemistä. Avain on pyrkiä tekemään liikunnasta hauskaa, sosiaalista (esim. ystävän kanssa, ryhmässä), mielihyvää tuottavaa ja jotain, johon sitoudumme mielellämme.
MuutosTreeni-valmennus sopii myös tähän. Siinä käydään läpi monella tasolla liikuntaa, sen aloittamista ja mennään myös syvällisemmälle tasolle lihaskuntoharjoitteluun. Sopii aloittelijasta edistyneempään. Sisältää myös kokonaisvaltaisen paketin kotitreenaamiseen. Lisätietoa täältä.
𝗢𝘁𝗮 𝗼𝘀𝗮𝗮 𝗸𝗲𝘀𝗸𝘂𝘀𝘁𝗲𝗹𝘂𝘂𝗻:
Mitä ajatuksia herää?
Hyvät vastaukset, rauhalliset, maltilliset ja varmasti toimivat. Mutta:
Olisin silti halunnut vielä lisää tuon "peikon" kohtaamisen ja selättämisen tai ainakin sen pienentämisen/kutistamisen käsittelyä. Luulen, että minulla on vähän samanmoinen ongelma kuin kysymyksen esittäjälläkin. Olenko tehnyt "kärpäsestä härkäsen" ja nyt sitten sitä "härkästä" jo pelkäänkin? (Mitä neuvoksi härkätaistelijalle, joka ei meinaa uskaltaakaan enää areenalle astua? En ihmettele, että lenkillä on alkanut itkettää - tunnistan oireen itsessänikin, tosin vähän toisaalla.)
Kun on joskus liikkunut, ja nyt ei, niin se uudelleen aloittamisen kynnys on noussut kovin korkeaksi, pelottavaksi - siitä voi aivan hyvin käyttää "peikko"-nimeäkin. Tyhmä vuorenpeikkohan se on, mutta miten sen taklaisi tai sen ohi oikeasti menisi - vieläpä nautinnollisesti? Kun se käy päälle jo heti ulko-ovella niin, että portailta ei alas meinaa päästä. Mieli inttää, että "ei siihen taisteluun kannata käydä, kun sen lopulta häviää kuitenkin". Tunnelma on kovin helposti semmoinen, että luovuttaminen on todennäköisempää kuin sen ensimmäisen/ensimmäisten askelten ottaminen (kaipa sitä sitten kun alkuun kunnolla pääsisi, voisi liikettä hissukseen lisätäkin, kai???) Tai se usko ei kanna siitä, että satuolentohan se vuorenpeikko vain on, siitä pääsee helposti läpi kuin taikasauvan heilautuksella, sillä kun vaan alkaa vähän liikkua ja hissukseen sitten sitä lisää. Kun on kumminkin kokenut omasta toiminnastaan sitä, että jaksaa aina aloitella, ja sitten se hyytyy - kestää aikansa tai kisakautensa, mutta hiipuu kumminkin. Että, "viitsiikö tuota sitten enää..."
Itsellä on niin, että sitä kysyjän mainitsemaa euforiaa en ole koskaan edes tavoitellut, vaikka hyvää mieltä olen liikkuvasta itsestäni kyllä saanut (Olen kaiketi kehollinen, sillä lailla elämyshakuinen kumminkin? Tai on mukavaa, kun on huomannut ja kokenut olevansa "soiva peli"). Lenkille lähtöä ja juoksemista vain juoksemisen vuoksi tai "huvin vuoksi" en koskaan ole ymmärtänyt - siis oikeasti ymmärtänyt omalle kohdalle. On pitänyt perustella itselle jollain ulkoisella syyllä, kuten "onhan sitä edes joskus juostava, jos meinaa koiran kanssa agilityssa kisata ja vielä pärjätäkin") - "mitä järkeä on juosta vaan pitkin tietä?" on perusasetelma minun omassa mielessäni. "Turhaa touhua ja touhotusta" .... Eli: ensisijaisesti syy liikkua on ollut aina kumminkin jotenkin ulkoinen, ei sisältä nouseva. Vaikka minä itse sitä "sitten vasta pääsee oikein näyttämään" tavoitetta korkealle olen nostanutkin, ja sillä itseni liikkeelle saanut. Eli tuolta osin olen hyväksynyt sen, että syy se on ulkoinenkin syy. Muinoin. Nykyään se ei riitä (eikä kisatavoitteet muutoinkaan ole nykyisellään realistisia - tai ovat kovin kaukaisia jotta niillä voisin itseni motivoida liikkumaan jälleen).
Eli lopputulema on melkeinpä ollut: joko liikun rutkasti tai en liiku ollenkaan. On oltava SYY liikkua jotta liikun. Ei vaan "lähde" sillä, että "onhan sitä liikuttava"... Joku jokakertainen hauskuus tähän olisi saatava ennen kuin oikeasti sen saa rutinoitumaan, sen liikkumisen (saati vähitellen lisääntymään). Kehonhuollosta sentään olen pystynyt aloittelemaan, ja se tuntuu - kirjaimellisesti tuntuu - jälleen mukavaltakin, kun olen lähtenyt ihan siitä liikkeelle että kuuntelen mitä se minun kehoni kertoo vaativansa tai toivovansa.
Millähän sen saisi sen "peikon" vaikka tanssimaan kerallaan, tai voisi alkaa sen kanssa kuuropiiloa pelaamaan, ja siinä sivussa sitten liikkuisi, pelatessaan? (Vertaan, tai nyt tässä kirjoittaessani nousi mieleen ohjeet vaikka kroonisen kivun kanssa painimiselle: antaa sille kivulle hahmo, jotta sen kanssa pääsee jotenkin väleihin ja siihen vaikuttamaan - toimisiko se tämän liikkumisen kynnyksen "peikonkin" kanssa ???)
Sitä myös olen mietiskellyt omalla kohdalla, että kun minulla on (ja väitän että yleensäkin ihmisillä on) tarve kokea hallinnan tunnetta (miksi muutoin olisin ratsastanut tai valjakkoajanut?) niin kiehtoohan minua yhä se, miten oman kehon saisi paremmin (pikkuhiljaa paremmin ja taas) hallintaan niin, että tuntisi kyvykkyyttä ja pätevyyttä - tai sanotaanko: itseni kanssa kaveruutta. Toiveita seikkailusta kyseltiin 2. viikon toiveissa kun kartoitettiin muutosvalmiutta - olisiko se oman liikkuvuuden ja kehon toimivuuden lisääminen mitä, josko sillä koettaisi itseään motivoida liikkumaan? Tarkkailisi sitä prosessia itsessään, ja kehaisisi vähän joka välissä? (Hattua nostan kysyjälle, kun on päässyt jo lenkille! )
Vaan kun siinäkin näkökulmassa on uhkaamassa sitten se, että alkaisin motivoida itseäni "kisasuorituksilla" (vaikka vain itseni kanssa kisaisinkin) ja homma voisi lähteä lapasesta - liikkuisin taas runsaasti ja sitten pian en lainkaan. Jojo-laihdutuksesta vaaroineen on täälläkin puhuttu - mutta ihan sama se on liikunnankin puolella vaarana. Miten sen kohtuun ja kohtuullisuuden voisi itsensä kohdalle parhaiten mittailla. Voisiko sitä?
Lisäksi - mindfullnessit sun muut "aisti: tunne, haista, maista, kuule,....." asennoitumiset voisin koettaa siihen "lähde nyt hyvä ihminen vähän ULOS"-haasteeseeni sisällyttää, kun kevättä kohti tässä mennään. Että vaikka sen koiran kanssa en olisikaan koiraa kävelyttämässä vaan koiran kanssa kävelemässä, tai suorastan vain käveleskelemässä??? En liikkumisen pakosta, vaan elämyksiä etsimässä (pieniä, lapsen tai eläimen lailla aistit avoinna) en suorittamassa vaan vastaanottamassa. Jättäisin sen "peikon" siihen portaille huutamaan ja näyttäisin sille pitkää nenää - "evvk, suotta sä mulle isottelet!" (Tämä on vasta mielikuva, mutta mielestä päinhän se muutos lähtee, jos se ei ihan vaan tekemällä tai tekemisen aloittamisella lähde?)